Pari viikkoa keltaista, oranssia, punaista, vihreää ja kaikkia niiden sävyjä. Sitten luonto vaipuu talviunille.
Teksti Heino Ylisipola
Kuvat Heino ja Helena Ylisipola
Punaisen, keltaisen, oranssin ja vihreän kaikki värisävyt. Ne kaikki vaeltaja löytää syksyisin Lapista. Luonto valmistautuu talviunille ja hyvästele kairassa vaeltajan värien ilotulituksella. Sitten tulee lumi ja pitkä talvi. Luonto lepää
Lapista löytää jokainen aina uutta ja mieluista. Me löysimme tänä syksynä, syyskuussa, ikivanhan Ruijan Polun, jonka vaelsimme kolmen päivän aikana. Matkaa kertyi vajaa 40 kilometriä.
Ruijan polun yksi haara lähti aikoinaan Perämeren pohjukasta ja toinen haara Kainuusta Jäämerelle. Polkua on tiettävästi kuljettu jo 1400-luvulta lähtien.
Puuviitat merkkaavat, missä Ruijan Polku kulkee.
Nykyään polusta on jäljellä merkitty reitti Sodankylän Sompiojärveltä Inarin Kiilopäälle. Aikoinaan polku oli eniten käytetty reitti Suomesta Jäämeren rannalle. Sitä kuljettiin kesällä veneellä ja jalkaisin. Talvella hiihtäen ja poroilla.
Kesäisin Ruijan polulla oli käytössä läntinen reitti Sompiojärveltä Nattastuntureiden satulan kautta Inarin Laanilaan ja sieltä eteenpäin. Reitti kulki muun muassa Pielpajärven erämaakirkon ohi.
Maantie Ivalon kautta Petsamoon eli niin kutsuttu Jäämerentie valmistui vasta 1910-luvulla.
Neljä urhoollista taas matkassa
Meitä on vuoden tauon jälkeen koossa neljä vaelluskärpäsen pistämää patikoijaa, tämän jutun kirjoittaja ja kuvaaja sekä Antti ja Leila, kun aloitimme syyskuun puolivälissä rinkkavaelluksen Sompiojärveltä kohti Laanilaa.
Meitä suosi aurinkoinen poutasää, kun heitimme rinkat olalle ja aloimme kulkea kohti pohjoista. Ruijan Polku on maastoon hyvin merkitty. Polku-urasta huomaa, että kulkijoita ei ole ollut kovin paljon. Puiset vinoristit, kivikasat ja mäntyihin lyödyt pilkat viitoittavat polkua.
Juolukkakin on marja. Ruska-aikaan se loistaa tunturissa punaisena.
Parasta on luonnon värikylläisyys polun molemmin puolin. Riekonmarja on pukeutunut säihkyvän punaiseen. Variksenmarja ja mustikka punaisen ja oranssin eri sävyihin. Koivu ja haavat tarjoilevat vihreän ja keltaisen eri sävyjä.
Polku on juurakkoinen ja välillä hyvin kivikkoinen. Soiden yli kulkevat pitkospuut ovat huonossa kunnossa. Hyvät vaelluskengät pitävät kuitenkin vettä. Sauvat ovat liki välttämättömyys tasapainon pitämiseen kapeilla ja lahoilla pitkospuilla. Metsähallitus voisi lähettää korjauspartion polulle ja uusia pitkospuut.
Olemme Nattas-tuntureiden valtakunnassa. Ensimmäinen taukopaikka, jossa voi myös tulistella, on Kulmakko-oja, josta lähtee vaativa pistoreitti Terävä-Nattasen kivikkoiselle huipulle. Mikä siinä onkaan, että eväsleivät maistuvat niin hyviltä luonnon helmassa?
Kaptukaislammen rannalla voi Ruijan Polun varrella yöpyä.
Polun varrella ei ole autiotupia. Sompion luonnonpuistossa polulta ei saa poiketa eikä siellä saa yöpyä. Käytännössä ainoa yöpymispaikka on Kaptukaislammen laavu, jolloin ollaan jo Urho Kekkosen kansallispuiston puolella.
Rinkat laavun lavitsalle ja tulentekoon. Kaptukaislammella on laavun lisäksi puuvaja, jossa on pilkottuja koivuklapeja sekä siisti huussi. Lammen rannalta löytyy jonkin verran sileähköä maata teltan alle. Lammesta saa kirkasta vettä iltapalan valmistukseen, kaasukeitin alkaa pian porista.
Korpit raakkuvat iltayöstä, susien ulvontaa ei kuulu. Usva laskeutuu lammelle ja tulee täydellinen hiljaisuus. Yöllä teltassa on vähän kylmä. Kesämakuupussit pitäisi vaihtaa paksumpiin.
Vanha kelo on luovuttanut ja kaatunut toisen syliin.
Nuotiotuli kutsuu lämpimään
Jutun kirjoittaja pitää kahvitaukoa kaatuneen kelon päällä.
Antti herää aamulla aikaisin. Hän on laittanut reippaat tulet laavun eteen tulipaikalle. On mukava herätä ja kömpiä lämmittelemään tulille, keittelemään aamuteetä ja kahvia.
Olemme varsinaisen polun puolivälissä, edessä on noin 15 kilometrin matka Kiilopäälle, jossa varattu hirsimökki ja sauna odottavat.
Noin 13-15 kilon painoiset rinkat ovat taas keventyneet. Kaptukaislammelta Kiilopäälle polku kulkee ikimetsässä ja polku on paikka paikoin hyvin sileä. Siellä täällä näkyy kaatuneita kelovanhuksia.
Kuivalla harjanteella mäntyjen ja tunturikoivujen seassa pidämme taukoa ja keitämme retkikeittimellä kahvit, syömme mustikoita ja kuvaamme väriloistoa.
Sivakko-ojan laavulle tultaessa vastaantulijoitakin alkaa näkyä. He ovat päiväretkeläisiä. Oikaisemme Sivakko-ojalta suoraan Kiilopäälle, jossa automme odottavat. Antti ja Leila jatkavat Laanilaan omalle mökilleen.
Kolmantena aamuna taivallamme viimeisen etapin Kiilopäältä Laanilaan, johon merkitty polku loppuu. Kartan ja kompassin kanssa voisi jatkaa pidemmällekin. Laanilasta kävelemme vielä neljästään Saariselälle etsimään hyvää poronkäristystä.
Pyhä-Nattanen pitää valloittaa
Olemme jättäneet tarkoituksella Pyhä-Nattasen, 508 metriä, valloittamisen erilliselle päivälle, vaikka Ruijan Polkua patikoidessa ohitimme sen melkein hipaisten.
Välillä polku kulki lahonneita pitkospuita pitkin.
Taas tarvitaan autoa. Sompiojärven tieltä, kun ajetaan Vuotsosta, kannattaa valita toinen, noin kahden kilometrin mittainen polku Pyhä-Nattaselle. Se on melko helppoa vaellussauvojen kanssa. Piti olla aurinkoinen poutapäivä, mutta nyt saimme ensimmäistä kertaa tihkusadetta ja sumua.
Loppunousu on jonkin verran haastava, kun sade liukastaa kiviä. Näkyvyyttä on vain muutamia kymmeniä metrejä. Huipulla on erikoisia laattamaisia kalliomuodostelmia, tooreja ja pitäähän niiden päälle kiivetä.
Nattasia on kuusi tunturia, Pyhä-Nattasen lisäksi Terävä-Nattanen, Seivästunturi, Serrikainen, Lupukainen ja Suku-Nattanen.
Palovartijan tupa huipulla on kaikille avoinna ja siellä on hyvä hetki kaivaa termarit ja voileivät esille. Vaeltajia alkaa olla jo aika paljon.
Polku Pyhä-Nattaselta Sompiojärven maantielle näytti alussa aivan mahdottomalta.
Palaamme Sompiojärven tielle toista, pidempää noin seitsemän kilometrin reittiä, jonka alkupää on erittäin louhikkoista, melkein kontattavaa. Polkumerkkejä pitää haeskella tihkusateessa. Joku vaeltaja on sanonut, että tuolle polulle pitää olla vuorikauriin jalat ja apinan ketteryys.
Vastaamme tulee nuori nainen ilman sauvoja lenkkareissa ja kolmen koiran kanssa! Kun pääsemme lopulta Nalijoen laavulle, kivikot loppuvat ja loppupolku on melko helppoa.
Onnittelemme itseämme. Teimme sen, minkä olimme suunnitelleet ja säilyimme ehjinä. Ehkä se aurinko Pyhä-Nattasella pitäisi vielä nähdä? Joku on sanonut, että sieltä avautuu Suomen kaunein maisema?
Pyhä-Nattasella yllätti kova sumu, mutta korkeimmalle toorille piti kiivetä.
Lukemista Ruijan Polkua ja Pohjois-Suomen vaelluksia suunnitteleville:
Jouni Laaksonen: Pohjois-Suomen vaellusreitit (Minerva 2020)
Joel Ahola ja Jouni Laaksonen: Suomen autiotuvat (Karttakeskus 2018)
Pepe Forsberg ja Mikko Sorsa (Kansallispuistot tutuiksi – Suomi retkeilijän opas) (Karttakeskus 2020)
Ulkoilukartta Saariselkä – Sokosti (Karttakeskus 2019)