Maassa sijaitsevat maailman vanhimmat hiekka-aavikot. Maailman vanhimpiin kuuluva kasvi, ikilehti, kasvaa siellä. Kauriin kääntöpiiri kulkee maan poikki. Maa on kaksi ja puoli kertaa Suomen kokoinen, mutta asukkaita on vain puolet Suomen lukumäärästä. Martti on hyvin yleinen miesten etunimi ja Martta naisten. Ennen vanhaan matka sinne Suomesta saattoi kestää kaksikin vuotta, mutta nykyään sinne pääsee lentämällä vajaassa vuorokaudessa.
Teksti Heino Ylisipola
Kuvat Helena Ylisipola
Kauriin kääntöpiirin maa on tietenkin Namibia. Siellä sijaitsee jo koulun uskontotunnilta tuttu Ambomaa, jossa Suomen Lähetysseura aloitti lähetystön yli 150 vuotta sitten Martti Rautasen johdolla. Silloin Namibia tunnettiin nimellä Saksan Lounais-Afrikka.
Namibian loputtomat dyynit.
Namibian nimi tulee Namibin aavikosta, joka arvioidaan maailman vanhimmaksi, noin 80 miljoonaa vuotta sitten syntyneeksi. Sillä on pituutta etelä-pohjoissuunnassa noin 1500 kilometriä ja leveyttä 80-130 kilometriä. Naman kielessä Namib tarkoittaa valtavaa ja myös kilpeä. Se lienee suojellut Namibiaa eurooppalaisilta valloittajilta aina 1800-luvulle asti, jolloin britit ja saksalaiset alkoivat kilpailla maasta. Saksa julisti1884 Lounais-Afrikan, nykyisen Namibian, siirtomaakseen.
Yli 30 vuotta sitten toinen Martti, Martti Ahtisaari saapui 1989 Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin YK:n pääsihteerin erityisedustajana johtamaan Namibian itsenäistymistä. Avukseen hän sai 8 000 YK-sotilasta ja siviilihenkilöä.
Viimein maaliskuun 21. päivänä vuonna 1990 Namibia itsenäistyi. Kansalliskokous valitsi presidentiksi 30 vuotta maanpaossa eläneen SWAPO:n (South West Africa Peoples Organization) johtajan Sam Nujoman.
Rautanen matkasi Abomaalle yli kaksi vuotta
Ensimmäinen Martti, Lähetyskoulun ensimmäisen vuosikurssin käynyt Martti Rautanen lähti juhannusaattona, 24. kesäkuuta 1868 Helsingin Eteläsatamasta neljän kaverinsa kanssa pitkälle purjehdusmatkalle Lounais-Afrikan Ambomaalle.
Matka taittui purjelaivoilla. Välillä odoteltiin sopivia tuulia. Viimein joulukuun 30. päivänä purjelaiva Cape City laski ankkurinsa Etelä-Afrikan Kapkaupungin satamassa, Pöytävuoren kainalossa. Merimatkoihin Suomesta Afrikan eteläkärkeen kului yli puoli vuotta!
Kapkaupungista laivamatka jatkui Lounais-Afrikan Walvis Bayn satamakaupunkiin. Siellä piti odotella saamista härkävankkureita lähes kolme viikkoa. Sen jälkeen päästiin jatkamaan matkaa kahdeksalla härkävankkurilla. Jokaisen vankkurin eteen valjastettiin 6–8 paria koulutettuja härkiä ja jokaista vankkuria ajamaan tarvittiin neljä miestä.
Huhtikuussa 1869 suomalaiset saapuivat Lounais-Afrikan Hereromaalle, jossa he joutuivat viettämään toista vuotta, ennen kuin he saattoivat jatkaa matkaansa lopulliseen määränpäähänsä, Ambomaalle.
Pitkän pysähdyksen aikana miehet opiskelivat heroro-heimon kieltä. Herero ja ambomurteet ovat kielisukulaisia. Ambomaalla heimopäälliköiden tiedettiin osaavan myös hereroa. Heimopäälliköt olivat tuolloin ehdottomia valtiaita alueillaan ja heidän kanssaan piti tulla toimeen, jotta lähetystyö voi alkaa.
Matkanteko härkävankkureissa oli hyvin verkkaista. Hevoset olisivat olleet viisi-seitsemän kertaa kalliimpia kuin härät. Ambomaalle miehet saapuivat heinäkuussa 1870 eli yli kaksi vuotta Helsingistä lähtönsä jälkeen!
Lentämällä matka taittuu noin vuorokaudessa
Meitä oli tammikuun 2023 lopulla seitsemän henkilön porukka Aventuran matkalla Etelä-Afrikassa, kun jatkoimme sieltä matkaamme mainion oppaamme Pekka Virtasen johdolla lentämällä Kapkaupungista Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin. Matkamme Helsingistä Kapkaupungin kautta Windhoekiin kesti yhteensä noin 20 tuntia. Pitkä istuminen siinäkin.
Kapkaupungissa näimme kuuluisan Pöytävuoren, jonka aikoinaan oli nähnyt myös Martti Rautanen kavereidensa kanssa. Tietoa ei ole, nousiko hän koskaan yli kilometrin korkuiselle vuorelle. Me nousimme sinne vaijerihissillä.
Pöytävuoren huipulla on kivitaulu, johon on maalattu etäisyyksiä maailman pääkaupunkeihin. Helsinkiin on 10 482 kilometriä!
Namibin aavikolla ei ole ruuhkaa
Matkamme jatkui pääkaupungista Windhoekista aamuvarhaisella kohti Namibin aavikkoa ja sen pääkaupunkia Sossusvleitä. Siellä sijaitsevat maailman vanhimmat hiekkadyynit.
Välillä piti nousta bussista kahlaamaan ja bussi syöksyi kuljettajan kanssa joen yli.
Bussimme on kiinalainen, koliseva kottero, jossa kaikki ei toimi, mutta vauhtia riittää ja tunnelma on mukava. Asfalttitie muuttuu pian soratieksi, mutkia ei paljon ole, mutta nimismiehen kiharaa riittää. Namibiasta löytyy kuulemma yli 50 kilometrin mittainen suora tienpätkä!
Sitten bussimme jarruttaa: tieuran katkaisee valtoimenaan virtaava jokiuoma. On vielä sadeaika. Vettä on vain nilkkaan asti, mutta pohja on pehmeää hiekkaa. Bussikuskimme tutkii tilanteen. Kaikki ulos, kengät pois ja kahlaamalla joen yli. Sitten tyhjä bussi ottaa kovan vauhdin ja hurauttaa tulvivan joen yli. Matkustajat takaisin autoon ja matka jatkuu.
Välillä käymme kahvilla Rehobothissa huoltoasemalla. Siellä on ulkona katoksessa kuvia ja kertomuksia saksalaisista lähetyssaarnaajista, jotka liikkuivat tuolla seudulla 1800-luvun loppupuolella ja auttoivat suomalaisia, mutta ei mitään mainintaa Martti Rautasesta.
Pysähdymme ajomatkan aikana kuvaamaan erikoisia kalliomuodostelmia tien varressa. Iltapäivän kuumimpaan aikaan saavumme yhtäkkiä erämaan keskellä sijaitsevaan lodgeemme, joka on entinen karjatila. Mikä ihanuus siellä matkalaisia odottaakaan: siellä on uima-allas!
Illalla meillä on retki läheisille vuorille, joilta ihailemme auringonlaskua. Ilma on kuin kesäilta Suomessa, samettinen. Matkalla näimme keihäsantilooppeja, joka on Namibian kansalliseläin. Loppuillasta nautimme päivällistä etelän lämpimän tähtitaivaan alla.
Herätys kello viisi aamulla
Aamulla kännykkä herättää kello viisi. On vielä pimeää. Hellevaatteet päälle, reppu kuntoon ja vettä paljon mukaan. Lodgen vastaanotosta saamme aamiaispaketit mukaamme. Bussilla kohti Namib-Naukluftin kansallispuistoa ja Sossusvlein hiekkadyynejä.
Puoli seitsemän paikkeilla kuvasimme auringonnousun, kuten olimme edellisenä iltana kuvanneet auringonlaskunkin. Kansallispuiston portilla vaihdoimme bussin maastoautoihin, sillä perinteiset tiet loppuivat.
Alkoivat valtavat hiekkavuoret, dyynit, jotka ovat maailman korkeimpia ja miljoonia vuosia vanhoja. Sitten maasturista ulos ja porukka jakautuu kahtia: osalle riittää matalammat dyynit, osa yrittää yli 300 metriä korkealle dyynille. Aurinko porottaa jo kuumasti, yli 30 astetta, hiekka upottaa nilkkoihin saakka ja nousukulma on jyrkkä. Vain nuorin porukastamme jaksaa nousta korkeimmalle dyynille.
Laskeudumme hiekkadyyniltä alas noin tuhat vuotta sitten kuivuneelle järvelle, jonka savinen pohja on kuin kovaa tiiltä. Siellä täällä on mustia kuivuneita puunrunkoja, joilla on ikää noin tuhat vuotta. Helpompi kävellä kuin upottavassa hiekassa.
Maasturit odottivat paluumatkaa varten. Niinhän sitten kävi, että kuskimme aloittivat hiekka-aavikolla kilpa-ajan: kurvailua ja vauhtia kovimmillaan yli 100 kilometriä tunnissa. Hiekka pöllysi. Kaikki pysyivät kyydissä avolavamaastureissa.
Paluumatka pysähdyimme ihailemaan Sesriemin kanjonia, joka on muodostunut 18 miljoonaa vuotta sitten Tsauchab-joen eroosion voimasta. Sinne piti tietenkin laskeutua, vaikka oli hyvin jyrkkää ja ahdasta. Noin 20 metriä syvän rotkon pohjalla oli helppo kävellä, muutama sata metriä ja lopulta löytyi syvänne, jossa oli vielä vettä.
Afrikkalaista hierontaa puoli päivää
Taas aikainen herätys ja kohti Swakopmundin rannikkokaupunkia. Soratie on edelleen nimismiehen kiharaa, kovaa rynkytystä, mutta eteenpäin mennään. Sitä kutsutaan afrikkalaiseksi hieronnaksi.
Kahvitauko Solitairessa, jonka kahvilassa oli maistuvia apfelstrudeleita ja kanapee-leivoksia. Saksan vaikutus tuntuu vielä Namibian keittiössä. Englanti on Namibian virallinen kieli, mutta saksaa puhuu vielä noin 30 prosenttia väestöstä.
Eriväristä hiekkaa on joka puolella. Joku pensas yrittää selviytyä siellä täällä. Yli kuuden tunnin rynkytyksen jälkeen saavumme Atlantin rannalle Swakopmundiin ja majoitumme kaupungin keskustaan.
Tarkoitus Atlantissa uimisesta tyssää, kun näimme rantakalliot ja parimetriset mainingit: tyydymme illastamaan Jetty-ravintolassa, joka sijaitsi noin 200 metriä pitkän laiturin päässä. Tuntui kuin sekin olisi heilunut maininkien iskiessä siihen.
Pelikaani ja hylkeet vieraina
Vasta aamuyhdeksän paikkeilla lähdimme tutustumaan Walvis Bayn satamakaupunkiin. Se on luonnostaan syväsatama, jonne pääsevät myös isot risteilijäalukset. Käytössämme oli oma katamaraani, jonne meitä tulivat tervehtimään pelikaanit ja hylkeet.
Pelikaani kävi tervehtimässä Walvis Bayn katamaraaniristeilyllä.
Katselimme tuhansia Afrikan hylkeitä pienellä hiekkaniemellä. Näimme myös delfiineitä, jotka esittivät välillä upeita loikkia veden päällä. Sitlootaan oli katettu runsas lounas, jossa oli tarjolla myös paikan päältä pyydettyjä tuoreita ostereita. Muutamat meistä maistoivat niitä, eivätkä ainakaan kertoneet mahataudista. Tarjolla oli paljon muutakin purtavaa, erityisesti mustekalaa. Miten mukavalta tuntuikaan raikas meri-ilma aavikon kuumuuden jälkeen.
Iltapäivällä teimme vielä retken muutaman kilometrin päässä Swakopmundista sijaitsevaan Mondesan kylään, joka perustettiin 1950-luvulla Swakopmundissa työskenteleville tummaihoisille. Etelä-Afrikka, joka tuolloin hallitsi maata, oli tuonut apartheid-politiikkansa myös Namibiaan.
Mondesa on niin kutsuttu township, joita Etelä-Afrikan valkoinen hallitus rakensi muille kuin maan valkoiselle väestölle. Townshipeissä asuvat ihmiset kävivät yleensä töissä läheisillä, vain valkoisille nimetyillä alueilla. Valkoisten alueilla liikkumista varten ei-valkoiset tarvitsivat passin. Rotuerottelua ei enää ole, mutta sen varjot näkyvät niin Etelä-Afrikassa kuin Namibiassakin.
Mondesan townshipissä naiset ovat rakentaneet tyhjistä muovipulloista myyntihuoneen käsitöilleen.
Mondesan townshipissä pikkutaloissa on sähköt ja alueella on vesi- ja viemäriputket. Elämä niissä on hyvin haastavaa, nuorisotyöttömyys on 50 prosenttia. Vierailimme vapaaehtoisten voimin toimivassa lastentarhassa, jossa oli siistiä ja lapset iloisia. Kävimme vielä ostoksilla paikallisten yksinhuoltajaäitien käsityökaupassa, jonka naiset ovat itse rakentaneet tyhjistä pulloista. Ruokailimme alueen osuuskuntaruokalassa, vaikka aluksi vähän pelotti, mutta mitään ei ilmennyt.
Näimme vielä townshipin ulkopuolelle muodostuneen, aaltopellistä ja sekalaisesta puutavarasta rakennetun hökkelikylän, joka näytti ulottuvan silmänkantamattomiin. Siellä asuu arviolta 7 000 ihmistä vailla sähköä, vettä ja viemäröintiä. Kaupunki on rakentanut yksinkertaiset tiilihuussit jokaista 20 perhettä varten.
Maailman vanhinta kasvia ihmettelemässä
Maailman vanhimpiin kuuluva kasvi ikilehti eli welwitschia kasvaa Namibian aavikolla.
Maailman vanhimpiin kuuluva kasvi ikilehti eli welwitschia kasvaa Namibian aavikolla.Swkopmundista jatkamme bussilla kohti pääkaupunki Windhoekia. Matkan varrella näemme uraanikaivoksen. Se on kiinalaisten omistuksessa. Kiinalaiset rakentavat myös Namibian infraa, kuten teitä ja lentokenttää. Namibia on myös maailman suurimpia timanttien tuottajia, mutta timanttikaivoksista huolehtii eteläafrikkalainen De Beers. Suomikin voisi tehdä enemmän talousyhteistyötä Namibian kanssa.
Aavikolla pysähdymme tutkimaan yhtä maailman vanhimpiin kuuluvaa kasvia, ikilehteä eli welwitschiaa, joka esiintyy luonnonvaraisena ainoastaan Namibian aavikolla. Se saattaa elää jopa yli 2 000vuotta vanhaksi! Kasvin löysi ensimmäisenä itävaltalainen kasvitieteilijä Friedrich Welwitsch vuonna 1859.
Matkalla näimme myös kuumaiseman: tuhansia vuosia sitten purkautunutta tulivuoren laava- ja tuhkakenttää, jossa mikään ei kasva.
Nakambale tunnetaan Namibiassa hyvin
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön pioneeri Rautanen tunnetaan Namibiassa edelleen erittäin hyvin. Ambomaalla, nykyiseltä nimeltään Olukonda, Rautanen toimi yli 50 vuotta lähetysaseman johtajana, raamatunkääntäjänä sekä opetus- ja kasvatustyössä.
Rautanen käänsi Raamatun ndongan kielelle, teki 19 000 sanaa käsittävän ndonga-saksa-sanakirjan. Rautanen sai paikallisilta asukkailta lempinimen Nakambale. Se tarkoittaa sitä, joka pitää hattua. Namibian paikallisoppaamme Nathan kertoi, että hän tietää oikein hyvin, kuka Nakambale oli. Hän sanoi ylpeänä olevansa myös niiltä seuduilta, missä Rautanen toimi ja olevansa luterilainen. Namibian asukkaista noin 85 prosenttia on kristittyjä. Luku on Afrikan korkeimpia, ellei korkein.
Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta kutsui 1925 Rautasen kunniatohtorikseen. Samana vuonna vihittiin ensimmäiset ambomaalaiset papit. Rautanen kuoli 1926 ja on haudattu puolisonsa kanssa Olukondaan. Nyt siellä toimii Nakambale-museo ja myös Rautasen johdolla rakennettu ensimmäinen kirkko vuodelta 1889 on vielä pystyssä. Me emme ehtineet tällä matkalla käymään Pohjois-Namibiassa Ambomaalla, Olukondassa, mutta ehkä seuraavalla.
Namibian vaakuna.