lauantai, joulukuu 5

Pitkä matka Suomeen ja suomalaisuuteen

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Inkerinsuomalaisten toimittajien Lea ja Santeri Pakkasen tuore kirja ”Se tapahtui meille” on kertomus isän ja tyttären matkasta Suomeen ja suomalaisuuteen. Se avaa samalla sitä, miksi ja miten presidentti Mauno Koivisto kutsui inkeriläiset, suomenkielisen mutta Venäjällä jo sukupolvien ajan asuneen väestön paluumuuttajina Suomeen. 

Teksti Marja-Liisa Kinturi

Kirjoittajat antavat samalla mielenkiintoista ”sisäpiirin” tietoa tapahtumista. Teksti yhdistää historian faktoja sujuvasti omakohtaisiin kokemuksiin ja tuo esiin kipeitäkin henkilökohtaisia muistoja. Samalla se on tärkeä historiateos, sillä inkerinsuomalaisten vaiheet ovat useimmille suomalaisille edelleen hämärän peitossa – niistä eivät koulukirjat ole juurikaan kertoneet. Värikäs teksti houkuttelee suorastaan ahmimaan tarinaa. Se johdattaa lukijansa aivan liian vähän tunnettujen tapahtumien äärelle. 

(Helsingin Sanomat julkaisi tosin 20. tammikuuta 2019 Lea Pakkasen kirjoittaman ja valokuvaaja Meeri Koutaniemen kuvaaman artikkelin Mummoni, Siperiaan karkotettu, jossa karkotettujen historiaa avataan sekä sanoin että kuvin.)

Ristiriita toisen uskonnon, kommunismin kanssa

Kirjassa käsitellään myös tilannetta 1940-luvulla välittömästi sodan jälkeen, kun Suomeen tulleita ja täällä asuvia inkeriläisiä patisteltiin ja houkuteltiin palaamaan vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Palanneita odottivat käytännössä useimmiten vankileirit Siperian perukoilla. ”Siperia opetti.”

Kirja avaa myös uskonnon merkitystä inkeriläisten keskuudessa ja siitä koostuvaa ristiriitaa tuon ajan toisen ”uskonnon”, kommunismin kanssa. 

Henkilökohtaisesti huomasin erikoisen yksityiskohdan: Santeri Pakkanen kertoo jokasyksyisestä perunannostosta, johon koululaiset ja opiskelijat Inkerinmaalla määrättiin syksyisin. Omilta kaukaisilta kansakouluajoiltani muistoihin on jäänyt perunannostolomaksi kutsuttu lyhyt syysloma myös helsinkiläiskouluissa. Nimitys ihmetytti pientä kaupunkilaiskoululaista, mutta täältä se lienee peräisin. 

Tekstissä on hauskoja selityksiä käytetystä venäjänkielestä ja sen piilomerkityksistä, ”joita esivallan vilpittömyyttä epäilevä kansalainen käytti propagandavirrassa suunnistamiseen ja oman mielipiteensä kertomiseen.” Ennen pitkää kansalaiset alkoivat naljailla virkavallan kustannuksella ja vitsit levisivät suusta suuhun. 

 Ajan ja paikan taju olivat tipotiessään… Muutoksen nopeus ei mahtunut kansan eikä valtionjohdon tajuntaan.” 

Kirjan lopulla Santeri Pakkanen kuvaa osuvasti sosialismin matkanpäätä 1980-luvun Neuvostoliitossa: ”Silloin pyörät lonksuivat yhä hitaammin kolistelevan Neuvostoliitto-nimisen junan alla, kiskot nousivat kaarelle ja painuivat kuopalle: edessä häämötti musta rotko. Elinvuosien ja sankarin tähtien kumaraan painama päällystö ei kyennyt lukemaan opasteita eikä taivaan merkkejä. Ajan ja paikan taju olivat tipotiessään… Muutoksen nopeus ei mahtunut kansan eikä valtionjohdon tajuntaan.”

Surullista oli ja on, että paluumuutto Suomeen aiheutti traumoja monille lapsille, joita taustansa takia ”ryssiteltiin”. Suomeen 7-vuotiaana pikkukoululaisena muuttanut Lea antaa valaisevan tilanne- ja taustaselostuksen paljon puhuttaneesta inkeriläisten paluumuutosta. On surullista kuulla, miten nuori asiat koki. Kuinka vaikea oli saada suomalaiset ymmärtämään inkerinsuomalaisten tilannetta ja historiaa.

Lea Pakkanen vertaa inkerinsuomalaisten paluumuuttajien tilannetta Berliinin jakaneeseen muuriin, josta vielä 30 vuotta muurin purkamisen jälkeenkin puhutaan ”muurina pään sisällä”. Se jakaa yhä kansalaisia.  Toivottavasti ei enää pitkään!

 

Share.

Comments are closed.