tiistai, toukokuu 21

Pertti Ruohonen Killan 50- vuotisjuhlissa:
Kun tapahtuu niin aina myös sattuu!

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

Tämän hauskan, elävästi kerrotun ja satuttavan tyylikkään puheenvuoron käytti Killan pitkäaikainen ei-pääkaupunkiseutuinen jäsen Kuopiosta. Lukekaa ja nauttikaa – kielestä ja kielikuvista! Tätä olette toivoneet.

 

Hyvät kanssamatkaajat! En älynnyt kieltäytyä, kun tämän 50 vee -juhlan järjestelytoimikunnan edustajat pyysivät muistelua. Yhtenä toiveena oli maakuntalehtiä Killassa pitkään edustaneen jäsenen näkemyksiä. Toisena toiveena oli kevyttä puhetta, toivottavasti tämä ei käy teille liian raskaaksi.

Etenen hajallisin ajallisin esimerkein.

Toivon mukaan kukaan ei loukkaannu, niistäkin on reissuiltamme sekä fyysisiä että henkisiä kokemuksia.

Yksi illan ”tähdistä” oli sujuvan suomenkielen taitaja ja maailmanmatkaaja Pertti Ruohonen.

Matkailutoimittamiseni alkoi 1980-luvun loppupuoliskolla Hämeenlinnasta, jossa järjestettiin valtakunnalliset matkailupäivät. Silloin wanhana hyvänä aikana maakuntalehdestäkin lähetettiin sellaisiin toimittaja-kuvaajapari pariksikin päiväksi.

Edellisiltana oli ollut totutun kosteaa. Siksi aamiaiselle vääntäytyminen oli totutun tahmeaa. Myöhässä tultiin, isännät ja emännät puhuivat jo porukkaa kasaan. Suuntana oli Sibelius-museo. Sanoin valokuvaaja Peltolan Jussille, että myöpä jätetään se museo väliin, ollaan tarpeeksi Sibbejä jo ilmankin. Selän takana toiminut tapahtumaemäntä kuuli tämän, ja ilmoitti, että jos ollaan loppuun asti illallisella, niin ollaan aamusta asti ohjelmassa mukana. Eli hän puhui meidät bussiin.

 

Museolintsareista uusia kavereita

 

Sibelius-museon ovella Peltola tormakoitui ja sanoi menevänsä ekana sisään, että saa kaikki tulijat kuvaan. Estin!

– Ei kun mennään viimeiseksi.

Ja kun viimeinen jonosta astui museoon, räppäsin oven kiinni ja sanoin ja osoitin Jussille, että suunta tuo.

Paikallisen hotellin ala-aulan tiskin äärellä istui kaksi miestä.

Eikun kysymään:

– Ettekös te olleet Aulagolla eilen matkailutapahtumassa?

Kyllä olivat olleet. Siinä istuivat toiset museolintsarit. Finnairin tiedotusosastolta Usko Määttä ja Leo Björkroth.

Ei ollut turha reissu. Lopputuloksena pääsin muutaman viikon päästä toteuttamaan yhden unelmani: rahtikoneella eri puolille Eurooppaa. Istuin mekaanikon pallilla kahden lentäjän välissä vanhassa Tumppi-Ysissä.

Tutustumisemme Uskon ja Leon kanssa nousi niin siivilleen, että usein Finnairin lehdistöreissuilla Savon Sanomilla, ja sittemmin yli kahdeksan vuotta edustamallani maakuntalehtien yhteisellä Sunnuntaisuomalaisella, oli paikka Etelän metian välissä.

Tapasin viime kesänä Leon, 88 vee. Hän asuu Porvoossa. Monet teistäkin hänet muistavat touhukkaana Finskin tiedottajana.

Leo onkin viimeinen mohikaani Finnairin sen aikaisen tiedotusosaston kolmikosta. Killassakin mukana ollut Leena Kuparinen ja tiedotuspäällikkönä vuosia kasvot Finnairille antanut Usko Määttä ovat siirtyneet pilvien tuolle puolelle.

Tyylikkäitä daameja ja herra: Hilkka Kotkamaa (vas.), Rauni Vornanen, Aino Rimppi ja Kai Jauhiainen.

Soitin viime viikolla Leolle ja kysyin, sopiiko, että paljastan hänenkin museolintsaamisensa Killan 50 vee -juhlissa. Hyvin sopi, paljon terveisiä teille lähetti!

Muistelimme myös Singaporen toimittajareissua vuodelta 1991. Siellä touhunneesta nelikostamme ovat tästä matkailumaailmasta poistuneet Aamulehden Erkka Lehtola jo vuosia sitten auto-onnettomuudessa, Hannu Koskelan lomamatka päättyi viime kesänä sairauskohtaukseen Lappeenrannassa hotellihuoneen nojatuoliin.

Singaporessa tapasin ensimmäisen kerran perusteellisemmin Killan tulevan pitkäaikaisen puhheenhoitajan Eero Nokelan. Hän tuli kesken meidän hikisen retkemme ruokailun tyylikkäänä vasta teetetyssä ja trimmatusta puvussaan muistaakseni Hongkongista. Kummasteli kuumuuden kostuttamia vaatteitamme, joiden vaihtoon isäntien tiukassa päiväohjelmassa ei ollut koskaan aikaa.

”Oppia ja kontakteja niin työelämään kuin muuhunkin elämään tuli Kuopio-Helsinki-matkoista hallitusjäsenyyden aikana”

Koskela Suomesta ja Avusta oli suunnitellut jo pari päivää lähtevänsä matkan ainoan Lehtikuvan edustajan kanssa oman jutun tekoon. Kun hän yhtenä aamuna saapui aamiaiselle kuvaajaa kysymään, joku sanoi, että kuvaaja lähti Seuran Nokelan kanssa jo ilmeisesti pitemmän jutun tekoon.

Koskelaa otti päähän ja suuhun. Erkka Lehtola kysyi parin päivän päästä, että miksi Koskela juo. Vastasin, että Avun toimittaja juo Seuran vuoksi.

 

Ja eikun Nepaliin

 

Toiseen Killan keskeiseen mieheen Reijo Härköseen olin tutustunut jo 1980-luvun lopussa Tampereen yliopiston täydennyskoulutuksen Luovan kirjoittamisen kurssilla.

Sielläkin nimen muuttaminen hetkeksi Juovan kirjoittamisen kurssiksi poiki matkailujournalismia. Reijo oli jo silloinkin lähdössä Nepaliin. Savon Sanomille ei ollut sinnekään paikkaa, kun ne oli taas jaettu valtakunnallisen valtamedian kesken. Paheksuin syvästi.

Muutaman kuukauden päästä Reijo soitti, että matka-aika on muuttunut, ja paikkakin olisi. Marssin Savon Sanomien varapäätoimittaja Raimo Ylisen luo ja esitin matkatoiveen ja kustannusarvion. Ylinen sanoi, että onhan tuo Nepal jonnii verran Savon Sanomien levikkiauleen reunoilla, mutta jos kaksi muuta maksajalehteä löydät, niin mene. Satakunnan Kansa ja Kainuun Sanomat kokivat Nepalin asian myös tärkeäksi. Ja sit mentiin.

Seppo J. Partanen muisteli Killan alkumetrejä, jututtajana illan juontaja Juha Roiha.

Monta olisi muistoa sieltäkin. Varsinkin vatsatauti, joka ei asettunut edes ghukrirommilla. Hotellin respan pojan tanakka pillerilatinki auttoi, eikä tarvinnut hakeutua pysyvästi Kathmandun kansanterveystyön kuntainliiton vastaanotolle.

Tuli myös opittua, että valkoisilla verkkareilla ei ole järkevää ratsastaa norsulla, jonka selässä ei ole istuinta. Ja tuli myös eläimellinen kokemus, kun norsu heitti minut ainoana vapaaehtoisena kärsällään selkäänsä. Kokematon norsukuski huomasi olevansa norsun selässä oma selkä menosuuntaan, ja menosuuntana oli Chitwanin kansallispuiston villieläimiä vilisevä viidakko. Onneksi isännät saivat ajoneuvon pysäytettyä muutaman sadan metrin kiihdytyksen jälkeen.

 

Selvittiin hengissä Egyptistä

 

Ei tässä ole tarkoitus teitä kuulijoita kiusata kaiken maailman matkoilla. Muutamia muistorikkaimpia luettelen vain kohteina: 90-luvun alussa parikin kertaa Tunisia, otsikolla Tunisia ei tee turisteista unisia, Moskova-Vladivostok junamatka 2001, jossa parin päivän välipysäys Baikalilla ja etenkin Irkutskissa jäi pysyvästi mieleen mm. siksi kun rankkasateessa Ristolan Kaitsun silmälasin osia etsittiin. Iran 2002 oli ainoa kohdalleni sattunut aivan alkoholiton reissu, Egyptin Kairo ja Luxor olivat jo 1995, jolloin Hurghada oli vasta rakenteilla. Sielläkin käytiin. Egyptissä meitä kaikki aidosti pelotti, kun fundamentalistit olivat antaneet muutaman päivän aikaa kaikille ulkomaisille poistua maasta. Muuten heidät listitään. Hengissä selvittiin, ja ilman suurempia ongelmia.

Tarkkaavaisia kuulijoita: Markku Torkko (vas.), Marko Tammi, Adrían Soto ja Seppo J. Partanen.

Luxorissa faaraoiden Kuninkaiden laaksossa muiden siirtyessä bussilla kohteesta toiseen me kivuttiin Etelä-Suomen Sanomien Hanna Leppäsen kanssa ainoina vuorelta tuntuneen kukkulan yli naisfaaraon, muistaakseni joku Hatsehepsutin hää oli, temppelille. Rakennus oli solan perukoilla vuorten kolmelta puolelta ympäröimänä. Heti tuli mieleen, että tuossa voisi terrori-iskun tehdä. Otin kukkulalta kuvat arkistoon, ja muutaman vuoden päästä siellä ammuttiin turisteja.

Muistissa on myös monet Viron-matkat, joissa Iltalehden Risto Kunnaksen kanssa pidettiin joskus tarpeetontakin showta, jopa laulettiin. Joskus Tallinnan kielenhuoltokursseilta on paluumatkalla tuettu liian innokkaasti kieltään huoltaneita omia jäseniä tai luennoitsijaa.

Pepe Mutkan isännöimiä Savonlinnan oopperamatkoja kertyi minullekin useita. Vieläkin muistan ensimmäisen esityksen nimen; menin oopperaan sieltä mistä Aida on matalin! Vuosia kampesimme puolisoitteni kanssa mukaan Kuopiosta, kun työ muut tulitte ruuhka-Suomen suunnasta.

”Vieläkin muistan ensimmäisen Savonlinnan oopperajuhlien esityksen nimen: menin oopperaan sieltä mistä Aida on matalin”

Eniten Kilta-matkoja minulle kertyi kuitenkin Kuopio-Helsinki-välillä, kun joitakin vuosia olin Killan hallituksessa. Siellä Rovaniemen Jorma Aulan kanssa yritimme tuoda Killan toimintaan myös maakuntanäkökulmaa. Joskus onnistui, joskus ei. Oppia ja kontakteja niin työelämään kuin muuhunkin elämään tuli niistä paljon.

Viime vuonna Kiltaan liitynyt aktiivinen jäsen Katarina Bojer.

Samaa koskee vuosittaisia Matkamessuja, joista olen nyt viime vuosina joutunut jäämään pois vaihtuneiden työtehtävieni vuoksi. Näissä esimieshommissa on vanhalle matkatoimittajalle surullista se, että yhtenä päätyönä median säästötalkoissa on estää omia toimittajia matkustamasta, ja myös se että freelancereiltä ei oikein voida ostaa enää materiaalia.

 

Killan mainiot naiset – ja Olli

 

Tässä esityksessä ovat nyt miehet olleet pääosissa, mutta Killassa on ollut paljon mainioita naisia. En käy heitä kaikkia nyt luettelemaan, kuten en läheskään kaikkia miehiäkään.

Yksi keskeinen kuitenkin: sihteerikkö Ritva Törmänen on ollut minulle likimain äitihahmo, ja saanut monia törmäilyjäni tuntumaan likimain ansioilta. Siitäkin hänelle iso kiitos.

Mutta tätä muistelupuhetta ei voi pitää ilman yhtä jykevää miestä, eikä yhtä monen monta kertaa kuulemaa juttua.

Oltiin Pellikan Ollin kanssa kämppäkavereita Puolassa 90-luvun puolivälissä. Aamulla oli edessä jo poistuminen kentälle, Olli pakkasi illalla ja asettui ajoissa nukkumaan. Minulla levottomat jalat eivät asettuneet, vaan päätin vielä pistäytyä ulkona ennen omaa pakkaamistani.

Olli ohjeisti, että tulet sitten takaisin ajoissa, ja hiljaa, et herätä, et laita valoja, etkä koske hänen tavaroihinsa.

Minulla livahti myöhään, sovitusti pakkasin pimeässä. Sitten nukkumaan.

Aamulla heräsin hirvittävään mölinään. En edes yritä matkia tulistuneen miehen Turun murretta.

Näky herätti kerralla, jopa hilpeyttä. Edessäni hyppi toista sataa kiloa pelkkään tee-paitaan pukeutunutta miestä, alaosa avoimena.

– Ruohonen, missä on mun kalsarit!

– Mistä minä tiedän, sain unenpöpperössä vastatuksi.

– Sää oot pakannu ne omaan laukkuus, kailotti mies, jolla ilmiselvästi pakkasi just nyt vihaa päälle.

– Tuskin, mutta katotaan.

Killan 50-vuotisjuhlan ehdoton kohokohta oli – maittaneen aterian päälle – Harri Nymanin taidokas, vauhdikas ja koskettava, muistoja mieliin tuonut Beatles-musiikkimatka maailmalle. Maestro säesti itseään kitaralla, komea oli myös Beatles-paita.

Kun kaikki kahdesta laukustani oli purettu takaisin lattialle, Ollin kalsarit löytyvät toisen laukun pohjalta.

Olli sonnustautui kalsareihinsa, poistui omine laukkuineen sanaakaan sanomatta. Minä aloitin uusintapakkauksen, juoksin viimeisenä bussiin, jossa oli muitakin kuin kiltalaisia.

Tervetuliaisena oli joitakin tuimia katseita, ja yksi kailotus:

– Varokaa kaikki, tuolta tulee se hullu savolainen kalsarivaras!

 

Puheenvuorossani on esiintynyt muitakin kuin suoranaisia Killan-matkoja. Ja ihmisiä, jotka kaikki eivät ole kuuluneet tai kuulu enää Kiltaan, mutta ovat meidän monien monilta matkoiltamme tuntemia.

Susanna Särkkää laulatti niin… Beatles-aikamatka toi mieliin wanhat hyvät ajat ja monet Killan jäsenmatkat.

Otin tietoisesti mukaan myös monia kuolleita ystäviämme, joita äsken hienosti tällä porukalla muistettiin ja muisteltiin. Hekin ovat olleet iso osa yhteisiä maallisia, kovin usein eläväisiä matkojamme. Kiitos, ja rauha heille.

Toivottavasti eteenpäin elää vahvasti tulevillekin vuosikymmenille Matkailutoimittajien Kilta 50 vee.

 

Toivoo sitäkin vanhempi Ruohonen Pee

 

*Jutun käsittely ja väliotsikot Eero Nokela, kuvat Kari-Veli Lehtonen, kuvatekstit Eero Nokela, taitto Adrián Soto

 

Kommentit

Kommentit

Share.

Comments are closed.