tiistai, joulukuu 1

Mykonoksen kesä-Mirkun tarina

Google+ Pinterest LinkedIn Tumblr +

 

Puheenjohtaja kertoi taannoin Rapanui-koiran tarinan Pääsiäissaarilta. Tämä on tarina Kreikasta kesäkissa-Mirkusta. Yhtä hyvin katin nimi voisi olla Mykonoksen Mirkku.

Teksti ja kuvat Eero Nokela

Tarkkaa vuotta en muista, mutta kyllä siitä on yli kymmenen (nyt jo 20 ) vuotta. Olimme matkakumppanini kanssa ties kuinka monetta kertaa Kyklaadeihin kuuluvalla Mykonoksella Kreikassa. Olimme tykästyneet kylän rinteelle rakennettuun Mykonos View -hotelliin, ja siitä oli tuleva kesälomareissujemme ”koti” (vuosikymmeniksi).

Matkakumppanini oli siihen asti vain koiraihminen, minä tykkään molemmista nelijalkaisista. Niin sitten vain tapahtui eräänä päivänä, että ylhäällä rinteellä sijaitsevan huoneen patiolle asteli arka maalaiskatti, joka tietysti haki ruokkijaa. Pian se huomasi, ettemme ajaneetkaan sitä luudan kanssa pois, kuten siivoojat, vaan tarjosimme ruokaa. Sitä ostimme vuorotellen kaupasta, se maksaa alle euron purkki.

Mirkun ruokahalu tuntui olevan pohjaton. Onneksi kissanruoka on Kreikassakin hyvin edullista eikä katti ollut mitenkään nirso. Kaikki kelpasi.

Majoitumme joka kesä samaisen hotellin huoneeseen numero 21, koska siitä aukeaa koko kuvauksellinen Mykonoksen hora, valkoiseksi kalkittu idyllinen kaupunki. Vuosi toisensa jälkeen kävi niin, että kissa, jota olimme alkaneet ruokkia ja kutsua Mirkuksi, ”löysi” meidät. Joskus samana päivänä kun olimme saapuneet tavaroinemme ja siemailimme hikisinä ensimmäisiä uusoja patiolla, tai vähän myöhemmin. (Nimi Mirkku tulee lapsuudenkotini kissasta, Mirkusta, joka teki monta pentuetta vuoden mittaan!)

Yhtenä kesänä olimme olleet 21:ssä jo kaksi yötä eikä kissaamme näkynyt. Epätoivo valtasi mielen. Oli juhannuksen jälkeinen viikko ja yöllä varsin kuumaa. Päätin hyttysiä uhmatenkin avata oven patiolle. Yllätys oli iloinen, molemmin puolin, sillä ovella minua katsoa nakutti tuttu silmäpari, meidän kesäkissamme! Tutusti se tervehti naukaisemalla miau, kuten ennenkin.  Äkkiä Suomesta ostettu kissanruokapurkki auki ja katille ruokaa. Kaverini vielä epäili, ettei tuo ole meidän kissamme, mutta kun kaivoin kameran muistikortista edelliskesän kuvia, uskottava oli.

Jälleennäkemisen riemua

Vuoden kuluivat, Mirkku tuli kuin toivottamaan meidät tervetulleeksi Mykonokselle, välillä se näytti väsyneeltä eikä jaksanut hypätä pation muurin yli. Yhtenä kesänä sillä oli soma rusetiksi sidottu kaulapanta ja tiuku – eli sillä oli talvella koti jossain. Kun se sai aamuruokansa naukaustuaan tervehdyksensä auringon noustua, se otti ja häipyi palatakseen iltapäivän paahteen hellittäessä ja todettuaan meidän kotiutuneen retkiltämme. Ja kun lähdimme illalliselle, se jäi nukkumaan patiolle. Silmäkulmastaan se näki, että nyt ne lähtivät syömään. Yhtä varmasti se oli paikallaan kun palasimme. Ja jos yöllä joku lajitoveri yritti tulla sisälle siirretyn ruokalautasen hajun houkuttelemana paikalle, Mirkku antoi kyytiä. Vieläkin kuulen sen karmean huudon yön pimeydessä.

Miten kesä-Mirkkumme löysi meidät vuosi vuodelta, se jäi ikuiseksi mysteeriksi!

Emme käsitä miten se meidät joka vuosi löysi. Oliko meissä jokin tietty haju, äänienkö perusteella se osasi tulla tietyn oven taakse? Sen se vaistosi, että nyt ne kohta lähtevät ja jättävät hänet, kun näki aamulla matkalaukut sänkyjen päällä. Sänkyyn se nousi vasta parina viime kesänä, muuten se tyytyi kehräten kiehnäämään kiitokseksi vain jalkoja eikä noussut koskaan syliin.

”Uusi” Mirkku oli pitkään hyvin arka, mutta sittemmin se nousi tuolille, jopa sänkyyn. Pari kesää sitten ruokinnalle piti pistää stoppi: katti toi patiolle jopa puolen tusinaa pentuaan, ja yöllä muiden lajitovereiden kateus johti veretseisauttaviin tappeluääniin.

Arvaatte nyt miten tarina jatkuu. Tänä kesänä Mirkkua ei enää näkynyt. Hotellin johtaja Kostas jo ”varoitteli” saapuessamme, ettei ”teidän” kissaanne ole näkynyt. Teimme kaikki temput: jätimme ruokalautasen jopa yöksi patiolle, mutta Mirkkua ei vain näkynyt. Meidän oli uskottava, että Mirkku on siirtynyt uusiin maisemiin ja paremmille apajille.

Yhtenä päivänä kaverini huikkasi, että tule äkkiä patiolle. ”Olisiko tässä meidän uusi Mirkku?” hän kysyi arkaakin aremman nätin katin hiipiessä kohti ovea. Kaunis, peruskissan näköinen, siinä oli ”uusi” Mirkkumme. Vielä se ei tule sisälle, mutta tietää missä on jääkaappi, ja patiolla se partioi kuten edeltäjänsäkin. Nyt on pakko mennä sitä taas katsomaan – tuliaisruoat mukana tietysti.

***Juttu on julkaistu Helsingin Suomi-Kreikka-yhdistyksen jäsenlehdessä 3/2013, nykyiseltä nimeltään Jassu. Kirjoittaja on vieraillut Kreikassa eri kohteissa pitkälti yli sata kertaa.
Share.

Comments are closed.